Siirry sisältöön
Kaikki kirjoitukset
IHMISOIKEUDET
19.11.2026 • 5 min luku

Las­ten­suo­je­lun varjo ja lapsen oikeus turvaan

Sijaishuollossa olevien lasten oikeusturva ja turvallisuuden tunne vaarantuvat helposti, jos aikuisten harjoittama kontrolli muuttuu itsetarkoitukseksi. Laitosympäristössä on varmistettava, että lapsen kokemukset tulevat kuulluksi ja että rajoitustoimenpiteitä käytetään vain lapsen edun mukaisesti eikä henkilökunnan työn helpottamiseksi.

Tiivistelmä on luotu tekoälyn avulla ja kirjoittaja on tarkistanut sen ennen julkaisua.

Lastensuojelun varjo ja lapsen oikeus turvaan
Kuuntele artikkeli
0:00 / 9:44

Lastensuojelun pitäisi olla viimeinen paikka, jossa lapsi joutuu pelkäämään. Kun koti ei ole lapselle turvallinen, yhteiskunnan tehtävä on tarjota hänelle toinen paikka, jossa aikuisiin voi luottaa.

Siksi on vakava asia, jos lapsi alkaa pelätä myös sitä paikkaa, johon hänet on sijoitettu.

Suomessa on jo pitkään tiedetty, että sijaishuollossa on ollut vakavia ongelmia. Laitoksissa on tullut esiin epäasiallista kohtelua, liiallista rajoittamista ja tilanteita, joissa lasten oikeudet eivät ole toteutuneet tavalla, jota lain pitäisi edellyttää.

Ongelmaa ei voi kuitata yksittäisinä ylilyönteinä. Kyse on vallasta.

Kun lapsi sijoitetaan laitokseen, hän menettää suuren osan mahdollisuudestaan päättää omasta arjestaan. Aikuiset päättävät, missä hän asuu, milloin hän saa liikkua, keitä hän tapaa ja millä tavalla hänen käyttäytymiseensä puututaan.

Siksi jokaisen rajoituksen pitäisi olla tarkkaan perusteltu ja lain mukainen.

Lapsella on oi­keuk­sia myös lai­tok­ses­sa

Sijoitettu lapsi ei lakkaa olemasta oikeuksien haltija sinä päivänä, kun hän astuu laitoksen ovesta sisään.

Tämä kuulostaa itsestään selvältä, mutta käytännössä asetelma on vaikea. Lapsi on riippuvainen aikuisista, joilla on häneen nähden paljon valtaa. Hän ei välttämättä tiedä, mitä työntekijät saavat tehdä ja mitä eivät.

Vielä vaikeampaa voi olla valittaa kohtelusta, jos valituksen kohde on samalla ihminen, jonka kanssa lapsi joutuu elämään joka päivä.

Sijaishuollossa ei siis riitä, että lapselle kerrotaan hänen oikeuksistaan. Hänen täytyy myös voida käyttää niitä ilman pelkoa siitä, että siitä seuraa ongelmia.

Jos lapsi kertoo, että häntä on kohdeltu väärin, hänen kokemuksensa on tutkittava riippumattomasti. Häntä ei saa automaattisesti nähdä hankalana nuorena, joka vastustaa sääntöjä.

Joskus lapsen vastustus kertoo juuri siitä, että jokin on pielessä.

Kont­rol­lin ja tur­val­li­suu­den raja on oltava selvä

Lastensuojelussa on tilanteita, joissa aikuisen täytyy puuttua lapsen toimintaan. Kaikkea ei voida sallia, jos lapsi vaarantaa itsensä tai jonkun muun.

Mutta turvallisuus ei saa muuttua kontrolliksi vain siksi, että kontrolli tekee laitoksen arjesta helpompaa.

Tämä raja on erityisen tärkeä lääkityksessä ja muissa rajoitustoimenpiteissä.

Psyykenlääkkeen tehtävä on hoitaa sairautta tai oireita. Sen ei pitäisi olla keino tehdä lapsesta helpommin hallittava. Samoin rajoituksia ei saa käyttää rangaistuksena tai henkilökunnan työn helpottamiseksi.

Laitoksessa asuvan nuoren käyttäytyminen voi olla vaikeaa. Se ei kuitenkaan poista hänen oikeuttaan tulla kohdelluksi arvokkaasti.

Lastensuojelun tehtävä ei ole tehdä lapsesta mahdollisimman helppoa hoidettavaa. Sen tehtävä on auttaa lasta.

Kun lapsi ei tule kuul­luk­si

Yksi sijaishuollon vaikeimmista ongelmista on lapsen kokemus siitä, ettei kukaan kuuntele.

Aikuinen voi nähdä nuoren käytöksen uhmakkuutena. Nuori itse voi kokea puolustavansa viimeisiä jäljellä olevia rajojaan.

Näiden kahden näkökulman välinen ero voi olla valtava.

Jos lapsi vastustaa lääkettä, karkaa laitoksesta tai kieltäytyy yhteistyöstä, ensimmäinen kysymys ei pitäisi aina olla, miten hänen toimintansa saadaan kuriin. Pitäisi kysyä myös, miksi hän toimii niin.

  • Onko hän peloissaan?
  • Kokeeko hän olonsa turvattomaksi?
  • Onko hän menettänyt luottamuksensa aikuisiin?
  • Onko hän yrittänyt kertoa ongelmasta, mutta kokenut ettei häntä kuunnella?

Näihin kysymyksiin vastaaminen voi olla paljon vaikeampaa kuin uuden säännön laatiminen tai rajoituksen käyttäminen. Juuri siksi niitä pitäisi kysyä.

Men­nei­syys ei katoa, vaikka lai­tok­sen nimi vaihtuu

Suomessa on jo aiemmin jouduttu katsomaan sijaishuollon historiaa suoraan silmiin.

Vuonna 2016 valtio pyysi julkisesti anteeksi sijaishuollossa kaltoinkohtelua kokeneilta. Taustalla oli laaja selvitys, jossa tuli esiin vakavia kokemuksia vuosikymmenten ajalta.

Anteeksipyyntö oli tärkeää.

Mutta mitä sen jälkeen?

Ihmiselle, joka kantaa lapsuudessa koetun kaltoinkohtelun seurauksia edelleen aikuisena, anteeksipyyntö ei välttämättä riitä. Hän voi tarvita terapiaa, oikeudellista apua, mahdollisuuden tulla kuulluksi ja ennen kaikkea kokemuksen siitä, että yhteiskunta ottaa hänen kertomansa vakavasti.

Tässä kohtaa suomalaisessa järjestelmässä on edelleen aukko.

Kun lapsuus on kulunut sijaishuollossa, menneisyyttä voi olla vaikea selvittää vuosia myöhemmin. Asiakirjoja voi puuttua. Tapahtumista voi olla kulunut niin kauan, että rikokset ovat vanhentuneet. Ja ihminen, joka on ollut lapsena riippuvainen viranomaisista, joutuu aikuisena usein itse selvittämään, mitä hänelle tapahtui.

Se on kohtuuton lähtökohta.

Jos yh­teis­kun­ta on epä­on­nis­tu­nut, vastuun ei pitäisi jäädä uhrille

Lastensuojelussa työskentelee valtavasti ihmisiä, jotka tekevät raskasta työtä vaikeissa tilanteissa ja haluavat aidosti auttaa lapsia.

Siksi ongelmista pitää pystyä puhumaan ilman, että jokainen työntekijä asetetaan epäilyksen alle.

Rakenteiden pitää kuitenkin kestää tarkastelu.

Jos lapsi joutuu laitoksessa kokemaan väkivaltaa, nöyryyttämistä, tarpeetonta kontrollia tai muuta epäasiallista kohtelua, vastuu ei voi jäädä yksin lapselle.

Hän ei ole valinnut sijoitustaan.

Hän ei ole valinnut laitosta.

Eikä hänellä välttämättä ole ollut mahdollisuutta lähteä pois.

Juuri tästä syystä yhteiskunnalla on erityinen vastuu siitä, millaiseen paikkaan lapsi sijoitetaan ja miten häntä siellä kohdellaan.

Ai­kui­sek­si kas­va­mi­nen ei pyyhi ko­ke­muk­sia pois

Sijoituksen päättyessä lapsi voi olla juridisesti vapaa laitoksesta, mutta kokemukset eivät välttämättä pääty siihen.

Jos ihminen on oppinut lapsena, ettei aikuisiin voi luottaa, luottamuksen rakentaminen uudelleen voi olla vaikeaa.

Se voi näkyä mielenterveyden ongelmina, ihmissuhteissa, viranomaispelkona tai jatkuvana tarpeena puolustautua. Joskus menneisyys palaa mieleen vuosikymmeniä myöhemmin tavallisissa tilanteissa.

Siksi lastensuojelun onnistumista pitäisi arvioida myös pitkällä aikavälillä.

  • Ei vain sillä, saatiinko lapsi sijoitettua.
  • Ei vain sillä, pysyikö laitoksen arki rauhallisena.
  • Vaan sillä, pystykö lapsi myöhemmin rakentamaan turvallisen elämän ja luottamaan muihin ihmisiin.

Lapsen pitäisi saada olla lapsi

Lastensuojelun tarpeessa oleva lapsi ei ole hankala tai epäonnistunut. Hän on lapsi, joka tarvitsee turvaa, tukea ja aikuisen apua.

Hänen ei pitäisi joutua kantamaan vastuuta siitä, että järjestelmä toimii oikein.

Jos lapsi joutuu jatkuvasti taistelemaan oikeuksiensa puolesta, jotain on mennyt perustavanlaatuisesti pieleen.

Lastensuojelun tarkoitus ei ole kasvattaa lapsia tottelemaan hinnalla millä hyvänsä. Sen tarkoitus on antaa heille mahdollisuus turvalliseen kasvuun silloin, kun omassa elämässä on ollut valmiiksi liikaa turvattomuutta.

Siksi kysymys ei ole vain siitä, ovatko laitokset nykyään parempia kuin ennen.

On kysyttävä myös, mitä yhteiskunta tekee niiden ihmisten hyväksi, joiden lapsuus kului paikassa, jonka piti suojella heitä mutta joka ei heidän kokemuksensa mukaan sitä tehnyt.

Jos vastaus on, että heidän pitäisi aikuisina itse selvittää tapahtumat, hankkia oikeudellinen apu, etsiä terapia ja todistaa kokemuksensa uskottavuus, vastuu on siirretty väärään paikkaan.

Lapsen pitäisi saada luottaa siihen, että aikuinen pitää hänestä huolta.

Ja jos yhteiskunta ottaa tämän vastuun, sen pitää myös kantaa se loppuun asti.

Usein kysytyt ky­sy­myk­set

Mitkä ovat las­ten­suo­je­lun si­jais­huol­lon suu­rim­mat haasteet lapsen oi­keuk­sien to­teu­tu­mi­ses­sa?

Sijaishuollossa on raportoitu epäasiallista kohtelua, liiallista rajoittamista ja tilanteita, joissa lapsen oikeudet eivät toteudu lain edellyttämällä tavalla. Haasteena on lapsen riippuvainen asema suhteessa aikuisiin, mikä voi vaikeuttaa epäasiallisesta kohtelusta valittamista.

Saako si­jais­huol­los­sa käyttää lääk­kei­tä tai ra­joi­tuk­sia nuoren hal­lit­se­mi­seen?

Ei saa. Lääkitystä tai rajoitustoimenpiteitä ei tule käyttää lapsen hallitsemiseksi, rangaistuksena tai henkilökunnan työn helpottamiseksi, vaan niiden on aina perustuttava hoidolliseen tarpeeseen tai todelliseen turvallisuuden varmistamiseen.

Miten tulisi toimia, jos si­joi­tet­tu lapsi vas­tus­taa lai­tok­sen sääntöjä?

Lapsen vastustusta ei tule automaattisesti tulkita uhmakkuudeksi, vaan on tärkeää selvittää sen taustalla olevat syyt, kuten pelko, turvattomuus tai kokemus siitä, ettei häntä kuunnella. Lapsen kokemus on tutkittava riippumattomasti ja häntä tulee kohdella arvokkaasti vaikeasta käyttäytymisestä huolimatta.

Jaa kirjoitus
Severi Suominen
KIRJOITTAJA

Severi Suominen

Päätoimittaja ja yhteiskuntakriitikko Jyväskylästä. Kirjoitan politiikasta, mielenterveydestä ja ihmisoikeuksista - ihmiset ennen voittoja.

Tutustu Severiin→

Saa ilmoitus uusista kir­joi­tuk­sis­ta

Ota ilmoitukset päälle, niin saat tiedon heti kun uusi teksti julkaistaan!

Ilmoitukset on estetty selaimen asetuksista. Salli ne selaimen asetuksista jatkaaksesi.

Valitse, mistä aiheista haluat ilmoituksia

Eivätkö ilmoitukset toimi? Katso ohjeet sivuston lisäämiseen aloitusnäytölle